Venom Like a Snake

Päivä oli ollut varsin leppoisa senkin varjolla, että polille oli saapunut tikattavaksi hyvin hankala herra, joka ei suostunut istumaan lainkaan aloillaan toimituksen aikana. Muutoin kaikki oli mennyt hyvin rutiininomaisesti paperitöiden parissa ja potilaiden tiloja seuraten. Vaikka asia kuinka nurinkuriselta kuulostikin, ensimmäinen seikka Cassien kohdalla, joka töiden jälkeen mielessä kävi ei ollut kotiin palaaminen, vaan ne samaiset työt joista hän oli juuri lähtenyt. Kuten niin monena muunakin iltana, hän istui autossaan ja ajeli tuttua reittiä hiljaisuuden vallitessa pientä tilaa. Tämä hiljainen ja piinaava siirtymävaihe paikasta toiseen pisti tahtomattakin ajatuksen jos toisen liikkeelle ja nämä epätoivotut ajatukset sai helposti hukutettu mielekkäämmillä asioilla, kuten sillä, ettei Cassien tarvinnut sinä päivänä odottaa kahvia yhtä kauaa kuin edellisenä päivänä.

Auto kaarsi pian, aivan liian pian talon pihaan, jonne se jäi käymään tyhjäkäynnille. Sinisten silmien katse maleskeli ohikiitävän hetken jossain tuulilasin ja konepellin rajamailla ennen kuin kapea käsi väänsi avainta virtalukossa toisen napatessa nahkalaukun käsivarrelle. Cassie nousi autosta ja asteli tottuneesti talolle. Joskus vuosia takaperin hän oli viivytellyt kauemmin, jäänyt autoon istumaan ja odottanut maailman vain maagisesti pyörähtävän toisille urille, mutta niin ei ollut käynyt. Sama talo oli edelleen siinä samaisessa kohdassa ja kutakuinkin samat ihmiset jatkoivat kaupungin rattaiden pyörittämistä. Cassien oli vain osattava taipua hieman, mikä oli vaatinut naiselta enemmän kuin paljon. Se, mitä hän oli pitänyt täytenä mahdottomuutena oli muuttunut vain yhdeksi etapiksi päivässä, joka vain piti käydä läpi. Talon avain sujahti pian lukkoon ja jo ovelta pystyi haistamaan keittiöstä leijailevan ruoan tuoksun, joka olisi varmasti tuonut mieleen kodin aivan jossain muussa tilanteessa. Vaikka Cassie tunsikin talon kuin omat taskunsa, oli asunut siinä muutamia vuosia ja jakoi sen jokaisen neliön aviomiehensä kanssa, ei se silti ollut hänelle koti -ei sellainen josta hän oli unelmoinut. Eikä ollut liioin se mieskään hänen miehensä, joka parhaillaan keittiössä hääräsi. Nimellisesti he olivat aviopari ehkä, mutta ei Cassie osannut asettua mihinkään sellaiseen, jota ei saanut itse valita. Vaalea takki löysi paikkansa naulasta ja avaimet kalisivat vaimeasti pudotessaan laukun pohjalle. Cassie seurasi tuoksua keittiön uumeniin ja istahti keittiöpöydän ääreen.

Cooking, are we?” Vaikka Cassie kuulostikin kireältä ja lausui sanat ilmeettömän naamion takaa, oli hän kieltämättä helpottunut siitä, ettei hänen tarvinnut vaivautua tekemään mitään keittiön puolella. Ehkäpä sairaalassa vietettyjen pitkien päivien vuoksi nimelliseen kotiin nimellisen miehen luokse palaaminen oli hänelle edelleen hieman vierasta, jollain tapaa jopa luonnotonta. Oli hän toki tottunut Chatanin läsnäoloon, kukapa ei olisi vietettyään päiviä, viikkoja ja vuosia saman henkilön kanssa saman katon alla.
 Tämä tutuksi käynyt mies mustine hiuksineen, jotka toivat mieleen jostain syystä tammen tai kastanjan, saivat hetken verran kylpeä Cassien katseen alla. Ei Cassie osannut sanoa edes itselleen mistä tuo mielleyhtymä oli saanut alkunsa, se vain oli pinttynyt hänen aivolohkojen väliin kuin kahvitahra valkoiselle paidalle. Ja tuon samaisen tummapiirteisen miehen näkeminen muistutti joka kerta vuosien takaisesta epätoivosta, jossa Cassie oli rypenyt saatuaan tietää, että juuri tämän miehen oli jostain syystä katsottu olevan täydentävä vastapuoli Cassielle. Ei hän Chatania vihannut vaikka siltä saattoikin toisinaan vaikuttaa. Enemmän turhautumista aiheutti se tilanne, johon heidät molemmat oli ajettu. Johon Cassie oli ajettu. Hän vihasi Pinesiä, hän vihasi sen sääntöjä ja tapaa siirrellä ihmisiä pelinappuloiden lailla pitkin lautaa.

No matter how hard Chatan wished that he could get just a few more moments of solitude, it was inevitable that at one point he heard the rustling of Cassie opening the lock on their front door, and the door opening and closing as an announcement of Cassie’s return from work. With a deep sigh Chatan prepared to face the woman he shared a home with. The exhaustion that had settled over Chatan consumed him, making it near impossible to swallow it down and act like nothing was wrong with the situation they had been put in.

It didn’t take long for Cassie to show her face in the kitchen, but she didn’t even get a glance from Chatan. He focused his attention on the food he was making, just as a desperate attempt to keep all the pent up frustration bottled up inside him, hidden in the darkest corners of his mind. Chatan didn’t want to take out his bad feelings on Cassie, but it was always way too easy. Both of them had painted each other as living embodiments of the tragic situation they had been forced into. All it took was one spark, one off-color comment for all of the tensions to unravel in quite the unsavory way.

Cassie’s comment about the food was almost enough for Chatan to throw a throney comment her way. Her cold tone of voice seemed ungrateful, but Chatan managed to hold his tongue—if only barely. It didn’t matter if she was grateful for the food he was making—even if she didn’t want to eat what he was making. He was hungry, and he was making the food for himself. Cassie was an afterthought. If she would eat, good for her—if she wouldn’t, it wouldn’t bother Chatan.
“Mhm”, Chatan muttered, not even bothering to form a response. Whatever would come out of his mouth wouldn’t be too favorable anyways, he supposed.

Instead of focusing on Cassie, Chatan threw away some empty food packages that had accumulated on the kitchen counter as he prepared the food still cooking on the stove. Those few pieces of trash barely fit in the can, though. Despite that, Chatan moved back to the stove, stirring the food a little just to make sure that the heat wasn’t too much, charring their dinner.
“Take out the trash, will you?” Chatan asked Cassie without even glancing at her. His tone was just as distant and emotionless as hers had been moments earlier, the plea almost sounding like an order. He hadn’t necessarily meant to order her around, but he simply couldn’t be bothered to find the energy to feign politeness anymore. The week had drained Chatan enough—besides, pretending didn’t help. It never did, as the air around them always seemed to be littered with animosity and hostility.

Cassie Irving

Chatanin eleettömyys Cassieta kohtaan oli suoranainen helpotus naiselle, joka toivoi illan olevan vai nopeasti ohi. Ei sillä, että se nimenomainen päivä olisi rasittanut naista ja uuvuttanut tämän aivan loppuun, tilanne vain oli se, että Cassie vietti iltaa mieluummin yksin. Olisihan hän voinut vain ohittaa Chatanin ja viettää kotiin palattuaan aikaansa muualla kuin keittiössä, mutta Cassie ei pitänyt nälästä, joka oli alkanut kalvamaan enenevissä määrin ja kaiken lisäksi Chatanilla sattui olemaan ruokaa. Mikään edelliseltä päivältä yli jäänyt tai hätäisesti kasaan kyhätty voileipä eivät vetäneet vertoja vasta valmistetulle aterialle, eikä Cassie luonnollisestikaan tyytynyt toiseksi tai kolmanneksi parhaaseen vaihtoehtoon.

”The trash?” Cassie tapaili Chatanin pyyntöä kummastellen, ehkä jopa hieman epäuskoisena, kuin mies olisi juuri ehdottanut jotain roskien viemistä vastenmielisempää. Vaikka Cassie odottelikin valmista, ei miehen ruoan eteen nähty vaiva tuntunut painavan niin paljoa Cassien vaakakupissa, että tämä olisi viitsinyt tehdä vastapalveluksia. Eihän Chatan välttämättä halunnut edes jakaa kokkauksiaan, mikä ei toisaalta käynyt edes Cassien mielessä.

”Well why haven’t you dealt with the trashes earlier. For gods sake, I just-”, Cassien turhautunut tuhahdus ja käsien heilahdus katkaisi lauseen, muttei kuitenkaan estänyt sen jatkamista, ”I just can’t understand why it’s so damn hard to bring trashes out beforehand. You have no idea what I have gone trough today and now this.” Käsiään levitellen Cassie suuntasi paheksuvia katseita Chataniin, sillä nainen oli päättänyt, että keittiössä ruoan kimpussa ahertaja oli ehdottomasti se, jonka olisi pitänyt hoitaa Cassielle vyörytetty tehtävä jo aikoja sitten. Jostain syystä niinkin arkinen pyyntö, kuin roskien vieminen, jonka olisi voinut toteuttaa silkasta ystävällisyydestä, tuntui täysin mahdottomalta -ellei peräti henkilökohtaiselta loukkaukselta joka heitti ensimmäisen kipinän sytytysaralle maaperälle.

Cassie seemed to be just as strained as Chatan was, snapping at Chatan’s rather blunt way to ask her to contribute to their shared housework by taking out the trash. Of course she couldn’t just do that, she had to make a scene out of it. How fantastic, just what Chatan had wanted out of the night. The dream of spending a quiet rest of the day, relaxing as much as he could in this nightmare of a town was washed away as the dam seemed to finally crack. With an annoyed huff Chatan laid the utensil he’d been stirring the food with on the counter, staining the countertop just a little.
“You act like you’re the only one allowed to have a rough day”, Chatan snapped back at his wife. Sure, she worked long days at the hospital, but it wasn’t easy dealing with all the teens of the town, as well as having the stress of assignments still having to be graded piling up.

Of course Chatan’s timing was a little inconsiderate, as Cassie had just gotten back from work—he could have given her a few moments to rest, but it hadn’t even crossed Chatan’s mind. Besides, the outcome would have probably been the same.
“All I’m asking for is that you literally just walk outside and back in. Can’t you do that much?” Chatan complained, turning his attention finally to Cassie. “It wouldn’t kill you, would it?” He was literally making them dinner, having spent the last thirty minutes or so in the kitchen. Now Cassie was complaining about a little trip outside and back. How ungrateful.
“I’m here trying to feed us, but you can’t even take out the trash? You do know that we’re supposed to be working together to keep this household running, hm?” Chatan gestured between the two of them, as if to enhance his point of them being in this together.

Cassie Irving

Cassie ei arvostanut Chatanin vastahyökkäystä, vaikka ansaittua se olikin. Olisihan Cassie toki voinut muotoilla sanansa paremmin, yrittää edes pitää sopua yllä ja suoda molemmille jonkinmoisen rauhan, mutta ei!

”Oh, I act as I will, thank you very much for the insight, Chatan. Be my guest and join the misery, if you please.” Cassie sylki sanoja, joita tuskin ehti ajatella aivan loppuun. Hänelle oli luontaista kääntää kaikki epäoikeudenmukaisuus itseään kohtaan, rypeä itsesäälissä ja voivotella tilannetta. Varsinkin viimeisimpien kuluneiden vuosien aikana hän oli petrannut taitojaan ja varmasti onnistunut rikkomaan jonkin asteen maailmanennätyksen siinä, mistä kaikesta on mahdollista vetää kuppi nurin ja herneet nenään. Niinä epäedustavina hetkinä tuon korkeasti koulutetun ja pidettynä työkaverina tunnetun naisen ajatuksissa ei käynyt lainkaan se, miten vaativa ja kuluttava kanssaelettävä hän osasi olla. Omien sanojen järjettömyyteenkin hän havahtui hyvällä tuurilla vasta niiden sanomisen jälkeen.

Chatanin hyvin pienen pyynnön yksityiskohtien ja Cassien saamattomuuden levittely vasten naisen kasvoja olivat vallan hyvä tapa saada jumiin jääneet ajatusrattaat pyörimään vaihteeksi toiseenkin suuntaan. Se saattoi toki nostaa Cassien ärtyisyyttä, mutta pohjimmiltaan hän tiesi Chatanin olevan oikeassa, eikä todellakaan voisi kiukutella tälle kuin pikkulapsi joka asiasta, josta vain osasi ja pystyi. Mutta jälleen kerran, ei. Vielä ei ollut aika taipua ja kohdata toista vastavuoroisuuden nimissä. Cassie ei yksinkertaisesti voinut vain antaa Chatanin sanella tekemisiä ja miten heidän tulisi toimia, ei vaikka se olisikin ollut hurja parannus Irvingien katon alla mylläävässä ilmapiirissä.

”Okay, this whole thing is getting out of hands.” Cassie sulki silmät hetkeksi, kohotti kapeat sormet hieromaan nenänvartta ja kulmien sisäsyrjää. ”Maybe you’re right”, huokaisten vaaleaverikkö asetti kädet ristiin pöydälle, kuin löytäen yhteisymmärryksen kaksikon välillä. Sirrillään Chatania tapittavat silmät antoivat kuitenkin varsin selkeästi sen kuvan, että näin ei todellakaan ollut. ”Maybe my effort is not enough and this whole thing can be fixed if I just bring the trash out. Or, or clean the roof! I could even start from the tiny air vents, since all the crap gets stuck in there. We could even do it together! Say, wouldn’t that be something?” Cassie ei välittänyt vaikka hän juoksikin hieman mittasuhteiden yli. Hän oli siinä pisteessä, jossa katse kapeni ja pieni järjen ääni jäi huutavan tyytymättömyyden jalkoihin.

Cassie didn’t seem too fond on the idea of empathy, and her insistence on acting however she pleased admittedly ground Chatan’s gears. She seemed so immature, living in her own little bubble, not even daring to think of others for a second. But Chatan joined her juvenile antics the second he decided that if she was going to take out her frustration on him, she wouldn’t be the only one. It wouldn’t make him feel any better—it only served to make both of them feel worse—but Chatan couldn’t bear the thought of losing to his wife, even if the battle between them was completely imaginary.

A deep, annoyed sigh was all Chatan could muster when Cassie started blowing the situation out of proportion. This was exactly what Chatan had feared before Cassie got home, and now his frustration was spilling over as a result of her provocation. Of course doing chores couldn’t magically fix their broken relationship, but it wouldn’t make things worse, for sure—unlike all the bickering between them.
“Nothing can fix this, I know”, Chatan nearly cried out. “But we don’t have many other options, do we? I’d really like to hear them if you have any ideas.” At that point the tone of Chatan’s voice was just as sarcastic as Cassie’s. They were circling a sensitive topic, one that would get many people killed in this town. The very reason they still were together—the reason they were put together in the first place. But it was tough to stay away from the topic, as the fucked up situation they had been put in was the root of all of their problems. So they had to blame everything but Pines for all the struggles it had pushed upon them.

Cassie Irving

”I-” Cassie puri huultaan, sillä koko tilanne oli alkanut viedä hänestä viimeisetkin mehut. Jokin pieni ääni naisen pienen pään sisällä ei kuitenkaan hellittänyt, se jatkoi saman levyn pyörittämistä, eikä sen tahtiin tanssiminen tuottanut mitään hyvää kenellekään. Cassien oli vaikea myöntää sitä, ettei hän todellakaan tiennyt mitä pitäisi tehdä. Tai tiesi hän kyllä, mutta se jokin, jota tilanteessa tarvittiin, oli jäänyt vimmatulla voimalla pyörivien rattaiden väliin, muodostunut yhtä luotaan työntäväksi kuin kengänpohjaan tarrautunut purukumi. Siitä huolimatta Cassielle ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa, pistää toraan asetettu veitsi alas ja katsoa tilannetta vain rehellisesti silmiin. Hän ei ollut ollut kotona enää pitkään aikaan, eikä koskaan tulisikaan olemaan, joten kaikki se, mitä hän odotti ja oli jaksanut vuosien mittaan odottaakin, oli täysin turhaa. Koti oli ainoa asia, mikä pisti hänet taistelemaan vastaan joka ikisessä asiassa niin kovasti, ettei hän edes ajatellut Wayward Pinesin kaltaisen paikan koskaan muuttuvan sellaiseksi. Katsoessaan Chatania, tämän epätoivoa ja turhautumista, Cassie tiesi olevansa osa kaikkea sitä, mikä oli aiheuttanut aivan liikaa turhaa mielipahaa molemmille. Hänen oli vain yritettävä, mukauduttava siihen mihin hänet oli vastentahtoisesti laitettu, mikä ei todellakaan ollut naiselle helppoa.

”I will bring the trash.” Vastaus tuli huokauksena, turhautuneena sellaisena. Se ei ehkä ollut kunnollinen vastaus siihen kysymykseen, minkä Chatan oli esittänyt ja joka oli pyörinyt Irvingien seinien sisällä jo laittoman kauan. Se oli kuitenkin hänen tapansa pistää valkoinen lippu liehumaan, vaikka se kuinka karvaasti repikin.