Post by matilda puckett on Aug 1, 2023 17:32:29 GMT
Wayward Pines tuntui välillä aivan liian pieneltä. Alati kasvavassa kylässä oli kyllä tilaa uusille asukkaille, luokkahuoneet olivat täyttyneet kylässä syntyneen opiskelijan koulu-uran aikana hitaasti mutta varmasti, ja kylällä kulkiessa uusia kasvoja näki aina vain enemmän. Mutta vuosien jälkeen samat vanhat maisemat alkoivat tuntua kyllästyttäviltä. Ehkä Pinesin kyllästyttävyydestä kieli myös se, etteivät paikalliset teinit löytäneet puiston nurkassa sijaitsevaa piknikpöytää jännittävämpää hengauspaikkaa. Kauempana muista pöydistä, suuren puun varjossa sijaitseva pöytä alkoi olla vuosien käytön jälkeen hiukan kulunut - varsinkin pöytään kiinnitetyt istuimet, jotka olivat nähneet enemmän kengänpohjia kuin takapuolia.
Nytkin vanhan pöydän päällä istui teini tähän tapaan, vaaleanpunaiset tennarit kuluttamassa istuimen valmiiksi kärsinyttä lakkapintaa. Matilda nojasi toista kyynärpäätään polveensa, purkan jauhamisen unohtanut leuka kämmenellä leväten. Vapaa käsi kannatteli hänen edessään vihkoa kasvojen korkeudella, peukalo pitäen täyteen tuherrettua aukeamaa auki laiskasti. Sanojen sijaan Matildan vaaleansiniset silmät olivat kiinnittyneet peukalonkynteen liimattuun tekotimanttiin, johon laskeva aurinko paistoi juuri oikeassa kulmassa, saaden sen kimaltavaan. Kimallus oli lumonnut tytön syvään päiväuneen, mutta toisin kuin tylsällä koulutunnilla, tällä kertaa se ei haitannut, eikä kukaan ollut moittimassa Matildaa siitä.
Niin, kukaan ei ollut paikalla. Sovittu tapaamisaika oli tullut ja mennyt hetki sitten, eikä ketään muuta ollut kuulunut tai näkynyt. Koulu oli loppunut jo tunteja sitten, Matilda oli ehtinyt käydä kotona vaihtamassa kamalan univormunsa normaaleihin vaatteisiin - vaaleansininen mekko joka oli aivan liian lyhyt viileähkössä huhtikuun säässä ja valkoinen pörrötakki, joka oli kääritty tiukasti Matildan ympärille.